Puheita ja kirjoituksia

EU globaalina toimijana

Pax Europaea - Näkökulmia Eurooppaan 8.4.2014

Rauhanliike syntyessään

Euroopan unioni sai vuonna 2012 Nobelin rauhanpalkinnon siitä, että se on edistänyt kuusi vuosikymmentä rauhaa, sopua, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Parempaa syntymäpäivälahjaa olisi vaikeaa edes kuvitella.

Toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan integraatio on mielellään haluttu nähdä rauhanliikkeenä. Varmasti onkin totta, että ihmisten mielissä oli tuolloin hyvin voimakkaana taakse jääneen sodan kauheudet. ”Ei koskaan enää” oli monien poliittisten liikkeiden tunnuslauseena. Koko siihenastinen vuosisata oli ollut nimenomaan Ranskan ja Saksan välistä voimainmittelyä. Hävitty sota johti aina revanssiin – ja ainahan joku sodan hävisi.

Rauha ei ole vain sodan poissaoloa, vaan se on ihmisten vapautta ja yhteistyötä. Ensimmäinen suurempi askel oli Euroopan neuvosto, joka syntyi toukokuun 5. päivänä 1949. Euroopan neuvoston peruskirja ja jopa lippu ja hymni ovat ne uuden Euroopan tunnukset, jotka nykyään yhdistetään Euroopan unioniinkin.

Euroopan neuvoston tunnukset: rauha, ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltio ovat eurooppalaisten arvojen ydin. Kehityksestä jäi vielä puuttumaan jotain. Se oli talous. Jälleenrakentaminen ja kansojen vaurastuminen edellytti yhteistyötä. Oli myös toisinpäin: Kauppa ja muu taloudellinen yhteistyö vahvistaa integraatiota. Sotateollisuuden tärkeimmät sektorit sidottiin yhteistyön valjaisiin, kun Hiili- ja Teräsunioni perustettiin vuonna 1950. Siitä kehittyi seitsemän vuotta myöhemmin Euroopan talousyhteisö (EEC). Vanhoista vihamiehistä Saksasta ja Ranskasta tuli eurooppalaisen yhteistyön tukipylväät.

Talous vaatii yhteistyötä ja myös vahvistaa sitä

Markkinatalous edellyttää kilpailua. Mutta kilpailun tulee tapahtua reilusti, jonka vuoksi syntyi haave sisämarkkinoista, jossa pääoman, tavaroiden ja työvoiman tuli liikkua vapaasti. Suunnitelma eteni hitaasti, koska EU samanaikaisesti laajeni lähes koko läntisen Euroopan suuruiseksi.
Globalisaation kasvu pakotti entistä tiiviimpään yhteistyöhön. Jäsenvaltioiden keskinäisten rajojen piti madaltua. Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuonna 1995 yhtä aikaa Ruotsin ja Itävallan kanssa oli Schengenin sopimus vasta syntymässä. Pohjoismaiden välillä vapaa liikkuminen oli ollut mahdollista jo paljon aikaisemmin.
Hieman sarkastisesti voisi muistuttaa, että EU:ssa puhuttiin nimenomaan työvoiman – ei ihmisten vapaasta liikkuvuudesta. Samalla tavoin yliopistojen ja korkeakoulujen ovien avaaminen jäsenmaiden nuorille ei tähdännyt vain tiedon lisäämisen ja vapauden vahvistamiseen vaan nimenomaan myös taloudellisen kilpailukyvyn lisäämiseen.

Toinen asia sitten on, miten eurooppalaiset itse – kansalaiset – ovat nähneet ja näkevät asian. Suomalaiset arvostivat jo ennen EU:ta Pohjoismaiden välistä yhteistyötä nimenomaan liikkumisvapauden vuoksi. Unioniin liittymistäkin perusteltiin ovien avautumisella Eurooppaan. Suomen ja Ruotsin tavoitteena olikin heti päästä mukaan Schengen -neuvotteluihin ja vaadimme sitä myös Unioniin liittymättömille Norjalle ja Islannille. Siinä onnistuttiin. Luulenpa, ettei tällainen enää kävisikään päinsä nykyisessä EU:ssa.

Kylmän sodan Eurooppa eheytyy

Toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan eheytyminen jähmettyi kylmään sotaan. Itä ja länsi valvoivat omia etupiirejään mustasukkaisesti. Jako kasvoi globaaliksi. Länsi puhui vapausoikeuksista ja itä talous- ja sosiaalioikeuksista. Pohjoismaat yrittivät hyvinvointiyhteiskunnan kehyksissä puhua molemmista.
Kylmän sodan päätyttyä ja Berliinin muurin kaaduttua vuonna 1989 syntyi uusi tilanne. Neuvostoliitto hajosi ja osia siitä itsenäistyi uudelleen. Suurin osa vanhoista kommunistivaltioista muutti perustuslakejaan ja periaatteitaan. Ryntäys kohden eurooppalaista yhteistyötä ja kansainvälisiä järjestöjä alkoi: Ensin Euroopan neuvostoon ja sitten Unioniin.
Euroopan unionin syntyperusteet tavallaan toistuivat 1990-luvulla. Käytiin läpi ensin demokratian perusteet ennen kuin uskallettiin tiiviimpään taloudelliseen yhteistyöhön. Koko ajan oli näkyvissä, että Unioniin veti varmasti ainakin yhtä paljon toive taloudellisesta vaurastumisesta kuin demokraattisista arvoista.
Kolmantena tekijänä näyttää vaikuttaneen myös turvallisuus. Samoinhan Suomessakin kansa ajatteli, vaikka ei sitä ääneen sanonut. Ero entisten kommunistivaltioiden ja aiemmin liittyneiden Suomen, Ruotsin ja Itävallan välillä oli kuitenkin selvä. Viimeksi mainitut maat olivat olleet kylmänkin sodan aikana sotilaallisesti liittoutumattomia, eivätkä ne vieläkään ole hakeneet Naton jäsenyyttä. Sen sijaan vanhat kommunistivaltiot hakivat yleensä vielä innokkaammin Naton kuin EU:n jäsenyyttä. Tämä on mielestäni ymmärrettävää.
Ensinnäkin nämä olivat tottuneet kollektiiviseen järjestelmään jo Varsovan liitossa eikä niillä ollut itsellistä puolustusjärjestelmää. Toisekseen osa uusista itsenäisistä valtioista oli niin pieniä, että oman puolustuksen rakentaminenkin olisi ollut kohtuuttoman vaikeaa. Ehkä kolmantena syynä vaikuttivat niiden historian kokemukset ja edelleenkin tuntema suuren itäisen naapurin uhka.
Mikä on EU:n nykyinen ja tuleva rauhanrakentajan rooli?
Vanha väittämä siitä, että EU:n jäsenyys tuo rauhan alueelle on tähän asti pitänyt paikkansa. Se onnistui heti toisen maailmansodan jälkeen ja uudelleen kylmän sodan päättyessä. Mahdollisuus päästä EU:n jäseneksi on ollut kehityskannuste vielä entisen
Jugoslavian perillistenkin kohdalla.

Mieleen nousevat tietysti kysymykset: Miksi näin ja kuinka kauan tämä sääntö pätee? Onnistumiseen on varmasti vaikuttanut se, että tähän asti EU on vaatinut kohtuullisen johdonmukaisesti riitojen sopimista naapureiden kanssa ennen kuin pääsee jäseneksi. Linja ei ole pitänyt ihan kaikilta osin. Ensiksi sisään päässeellä maalla on veto-oikeus uusien maiden jäsenneuvotteluissa.

Lisäksi ei-EU-jäseniin on muutoinkin suhtauduttu ennakkoluuloisemmin. Esimerkiksi Virokin on vasta hiljattain saanut sovittua rajastaan Venäjän kanssa. Viivytys on jäänyt pääasiassa Venäjän kontolle, vaikka muunkinlaisia tulkintoja voisi joku tehdä. Vielä selvempiäkin esimerkkejä löytää eteläisemmästä Euroopasta muun muassa Kyproksen ja Turkin suhteen.
Tšekkoslovakian jakaantuminen tapahtui ennen unionin jäsenyyttä, mutta maan ollessa jo Euroopan neuvoston jäsen. Pitkään on keskusteltu niin Belgian tilanteesta, Skotlannista kuin myös Espanjan itsehallinnollisista alueista. Toistaiseksi jäsenvaltion hajaantumista ei ole tapahtunut EU:ssa, mutta jonain päivänä sellainen tilanne voi olla edessä.

Tähänastisen kokemuksen perusteella voi sanoa perustellusti, että pääsy Euroopan unionin jäseneksi tai läheiseen yhteistyösuhteeseen näyttää kannustavan maita ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltion aikaansaamiseksi. Voi olla, että usein tavoitteena on pikemminkin EU:n kautta toivottu vaurastuminen kuin oikeudenmukaisempi yhteiskunta, mutta yhtä kaikki jos muutokset kuitenkin saadaan aikaan.

Toinen kysymykseni oli, kuinka kauan tällainen rauhaa vahvistava laajenemispolitiikka onnistuu? Ongelma on, ettei kaikille maille voida tarjota jäsenyyttä. EU on ollut aktiivinen tutkimaan, miten tällainen demokratian edistämishalukkuus voitaisiin saada aikaan muillakin keinoin.

Tätä kirjoitettaessa Ukrainassa on viittä vaille sotatilanne. Tilanne lähti kiristymään Ukrainan presidentti Janukovytšin hylättyä EU:n lähestymisstrategian. Vaikka tilanteen juuret ovat paljon syvemmällä, ei EU voi välttyä joutumasta omalla tavallaan tapahtumien keskipisteen.

EU on suurin kehitysavun antaja

EU on edelleenkin suurin yhtenäinen kehitysyhteistyön antaja jäsenmaittensa kanssa. Tämä merkitsee todella suuria mahdollisuuksia. On kuitenkin pelättävissä, että tiukkoina taloudellisina aikoina rahavirrat supistuvat. Tällaista kehitystä pitää jarruttaa. Tämän lisäksi käytettävissä olevia varoja tulee jatkuvasti pyrkiä kohdentamaan mahdollisimman tehokkaasti.
Sijoittaminen koulutukseen yleensä ja naisiin ja nuoriin erityisesti on sekä yksilöiden että yhteiskunnan kannalta edullista. Suomen oma kehityspolitiikka sopii hyvin myös eurooppalaiseksi linjaksi.
Tämän lisäksi EU antaa vuosittain huomattavan määrän humanitääristä apua. Määrän lisäksi on tietysti kiinnitettävä huomiota avun sisältöön. Näiden avulla on lievitetty valtava määrä inhimillistä kärsimystä, mutta varmasti myös estetty kriisien kärjistyminen.

Kokemukset EU:n kriisinhallinasta

Euroopan unionissa ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli melko taka-alalla Suomen liittyessä siihen. Mutta sen merkitys alkoi kasvaa 90-luvun loppupuolella ja johti sitten useiden huippukokousten päätösten jälkeen Euroopan unionin oman yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) luomiseen.
Ruotsi ja Suomi ovat olleet alusta alkaen aktiivisesti mukana. Olin tuolloin Suomen ulkoministeri ja muistan hyvin neuvottelut yhteisen kriisinhallintakyvyn aikaan saamiseksi. Juuri meidän kahden maan aloitteesta otettiin myös siviilikriisinhallintakyvyn kehittäminen mukaan.
Siviilikriisinhallinta on sittemmin osoittautunut vähintään yhtä tärkeäksi kuin sotilaallinen kriisinhallinta. Konfliktien muuttuneen luonteen vuoksi yhä useammin tarvitaan sekä sotilaallista että siviilikriisinhallintaa. Juuri poikkeuksellisen monipuolinen toimintavalmius onkin unionin paras ominaisuus.
Yhteisen sotilaallisen toimintakulttuurin luominen on ollut suuri haaste EU:ssa. Se on aina tärkeää, mutta juuri nopean reagointikyvyn aikaansaamiseksi, se on entistä välttämättömämpää. Ongelmana on valmiusjoukkojen kalleus. Yhteistyö Naton kanssa on ollut tarpeellista Unionin toimintavalmiuden aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tästä ollaan melko yksimielisiä riippumatta siitä kuuluipa maa itse Natoon taikka ei. Euroopan unionin oman sotilaallisen toimintakyvyn rakentamiseen on eri syistä monissa jäsenmaissa suhtauduttu varauksella.
Yhteisen siviilikriisinhallintakyvyn luominen on ollut sotilaallistakin toimintakulttuuria vaativampaa. Toimintaresurssit on sijoitettu joka maassa vähän eri ministeriöihin. Jo tämän kartoittaminen on ollut askel eteenpäin. Mutta tietysti sujuvan yhteistyön aikaansaaminen pitäisi olla seuraavien vuosien painopistealueita. Siviilioperaatioita on tehty muiden kansainvälisten järjestöjen – ennen kaikkea YK:n, mutta myös muiden alueellisten organisaatioiden kuten Afrikan unionin kanssa. Niinpä sitten ei aina ole voitu välttyä yhteistyössä monimutkaisilta hallintorakenteilta.

Eräs usein toistuva kysymys on sotilaallisten organisaatioiden ja siviilipuolen yhteistyö. Valtioidenkin välillä tämä vaatii työtä, mutta eräät kansalaisjärjestöt kieltäytyvät toimimasta rakenteellisessa yhteistyössä sotilasorganisaatioiden kanssa. Tässä suhteessa meidän suomalaisten näyttäisi olevan keskimääräistä helpompi toimia keskenämme. Mikä siihen on syynä, on pohtimisen arvoinen asia. Asevelvollisuusjärjestelmän kautta tuleva laajempi käytännön informaatio ja sotilaallinen liittoutumattomuus saattaisivat ehkä vaikuttaa asiaan.
EU:n YUTP:n puitteissa tehdyt ensimmäiset kriisinhallintaoperaatiot tapahtuivat Länsi-Balkanilla vuonna 2003: Siviilikriisinhallintaoperaatio oli poliisivoimien organisoiminen Bosnia-Hertsegovinassa. Sotilaskriisinhallintaoperaatio tapahtui puolestaan samana vuonna Makedoniassa. Molempia EU-operaatioita on pidetty suhteellisen onnistuneina. Länsi-Balkanilla on ilmeisesti ollut etua operaatioiden vahvistamisessa siitä, että kohdemailla on tulevaisuudessa häämöttänyt EU:n jäsenyys.

EU on ollut viime vuosina lähes koko ajan erilaisissa sotilas- ja siviilikriisinhallinta tehtävissä ympäri maailmaa. EU-sotilaita on ollut muun muassa Afrikassa Atalanta-operaatiossa, Somaliassa ja Malissa. Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat olleet aktiivisia myös Afganistanissa. Kun näillä alueilla ei EU-jäsenyys tule kyseeseen, on toimintafunktio pitänyt rakentaa muille argumenteille kuten rauhan ja ihmisoikeuksien, demokratian tai oikeusvaltioperiaatteen tukemiselle. Tyttöjen koulunkäynnin turvaaminen ja muu sukupuolten välisen tasa-arvon vahvistaminen on ollut muun muassa Suomella vahva peruste.

Onko EU:n ja sen jäsenmaiden toimintaa ollut loppujen lopuksi ohjaamassa rauhanpolitiikka vai jotkut itsekkäämmät intressit kuten talous tai vaikkapa vanhat siirtomaavallan aikuiset suhteet, on minultakin kysytty. Uskon useimmiten pohjana kuitenkin olleen unionin peruskirjan mukainen toiminta, vaikka usein eri asiat tukevat toisiaan.
Kestävän kehityksen aikaan saaminen edellyttää uudenlaista ajattelua. Rauha on kestävän kehitys pohja. Rauha ei kuitenkaan ole vain sodan poissaoloa, vaan oikeutta päättää omista asioistaan. Se merkitsee demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioittamista ja oikeusvaltiota. Kehitys tarvitsee tuekseen myös hyvää hallintoa.
Myös talouskasvu todetaan ympäri maailmaa välttämättömäksi tai ainakin toivotetaan tervetulleeksi tekijäksi. Minkälainen talouskasvu tahansa ei tuo hyvinvointia. Sen tulisi olla inklusiivista. Sen edut ja haitat tulisi olla oikeudenmukaisesti jaettu. Arkikielellä sanottuna sen pitäisi tuoda ihmisille työtä ja toimeentuloa samalla kun sen tulee kunnioittaa ympäristön asettamia ehtoja. Ihmisen tulee tuntea kuuluvansa demokraattisesti turvalliseen yhteiskuntaan ja maailmaan. Kestävä kehitys on osa laajaa nykyaikaista rauhanpolitiikkaa.

Voiko Euroopan unionista tulla turvallisuuden suurvalta?
Euroopan unionin on sanottu olevan taloudelliseen voimaansa nähden kovin pieni tekijä kansainvälisessä politiikassa. Lisäksi moni jäsenvaltio näkee unionin olevan pikemminkin oman ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa vahvistaja kuin itse tukevansa EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä näkyy selvästi myös YK:n piirissä. Usein on melkein yhtä monta mieltä kuin paikalla olevaa EU:n jäsenmaatakin. Itsekriittisyys on hyvä asia, mutta sitäkään ei pidä liioitella. Euroopan unioni ja sen arvomaailma on monien maiden mielenkiinnon kohteena niin idässä kuin etelässäkin.
Unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka on periaatteessakin vain jäsenvaltioiden yhteistä, kun taas talouspolitiikka on komissiolähtöisesti yhteisöllistä. Toisin sanoen YUTP:n piirissä voidaan joutua neuvottelemaan aika paljonkin yhteisen linjan löytymiseksi, mutta yhteisillä päätöksillä ja ohjelmilla se koko ajan vahvistuu. Tämän vuoksi on jokaiselle jäsenmaalle tärkeää olla mukana näiden suuntaviivojen muodostamisessa – ja pitää kiinni niistä käytännössä.

Nykyaikainen rauhanpolitiikka on laaja-alaista, enkä itsekään pidä asevaraista toimintaa turvallisuuden keskeisimpänä tekijänä. Mutta silläkin on merkityksensä. Konfliktianalyysin tekotaito ja laaja-alainen vastaaminen ongelmiin voisi tehdä Unionista aikaisempaa tärkeämmän tekijän kansainvälisessä yhteisössä.
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen on kaiken perusta. Tällöin sukupuolten välinen tasa-arvo, etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen oikeuksien kunnioittaminen, ilmaisuvapauden edistäminen ovat tärkeitä asioita. Valtioiden tehtävänä on perusrakenteiden luominen, mutta aina tarvitaan myös kansalaisyhteiskuntaa. Siihen kouluttaminen ja hallitusten saaminen vakuuttuneiksi niiden välttämättömyydestä on edessä oleva suuri työkenttä.
Tätä työtä ei ole tarpeen tehdä vain unionin ulkopuolella, vaan myös EU:n omien jäsenvaltioiden sisällä.
YK-sopimusten ja ohjelmien noudattaminen myös käytännössä tulisi olla kaikkien jäsenmaiden kunniatehtävä, kuten myös kehitysyhteistyömaksujen suorittaminen. Kehitysyhteistyö on tärkeää, mutta silloinkin oman maan kunnossapito lisää sekä asiantuntemusta että uskottavuutta.

Entä nyt?

Edessä on toukokuussa EU-parlamentin vaalit ja sen pohjalta koko joukko EU-organisaation uudelleennimittämisiä. Nyt on korkea aika puhua Unionin arvoista ja mitata sillä ehdokkaita. EU-parlamentin vaalit on meille kaikille oiva tilaisuus kohottaa unionin profiilia ja vaikuttaa sen harjoittaman politiikan suuntaan.
Vuonna 2012 myönnetty Nobelin rauhanpalkinto suorastaan velvoittaakin meitä siihen – vai mitä?

http://www.sadankomitea.fi/sites/sadankomitea.fi/files/pax_europaea_web.pdf

Koko julkaisi tässä

» Takaisin

» Sivun alkuun