Puheita ja kirjoituksia

Euroopan unionin poliittinen kehitys

Hallintotuomioistuinpäivä, Helsingin yliopisto 2.12.2011

Mitä tarkoittaa demokratia 500 miljoonan ihmisen yhteisössä?

Euroopan tulevaisuutta värittää pitkälti poliittisten puolueiden kirjo, joka hallitsee Euroopan unionia ja sen jäsenvaltioita. Euroopan puoluepoliittinen kartta on muuttunut valtavasti viimeisenä parinakymmenenä vuotena. Poliittinen oikeisto on mennyt eteenpäin, vasemmisto hiipunut. Viimeksi oikeisto on korjannut voiton Espanjassa. Euroopan parlamentissa EPP on suurin ryhmä ja oikeistoon luettavilla puolueilla on selkeä enemmistö.

Oikeistopopulismi on muodostanut poikkeuksen tähän trendiin. Toisin kuin usein luullaan, populistien voiton syynä ei ole protesti tai karismaattiset johtajat. Nämä liikkeet ponnistavat muulta pohjalta.

Tutkimuksissa on selvinnyt, että populistien menestyksen perusta on yhtäältä maahanmuuttajia kohtaan tunnetut epäluulot ja toisaalta taloudelliset uhkatekijät. Nykyiset poliittiset puolueet ovat sijoittaneet itsensä asennekartalla pitkälti suvaitsevaisuuden ja taloudellisen liberalismin puolelle. Tämä on jättänyt suuren joukon äänestäjiä kodittomaksi. Samalla on tullut tilaa liikkeille, jotka nojaavat maahanmuuttajia kohtaan tunnettuun epäluuloon ja taloudellisessa mielessä vasemmistolaiseen ajatteluun.

Oikeiston lisäksi vihreät ovat edenneet erityisesti länsieurooppalaisessa politiikassa. Edellä kuvattu asetelma ja ekologiset kriisit ovat tuoneet vihreille kannatusta. Populistiset liikkeet eivät sen sijaan ole edenneet, sillä niiden nousut ja laskut ovat olleet yleensä hyvin nopeita ja tapahtuneet eri aikaan eri maissa.

Kärjistäen voidaan sanoa, että poliittinen oikeisto on menestynyt voimakkaasti ja vihreät hieman hitaammin. Vasemmisto on kutistunut. Populistisen oikeiston yllättävät nousut ja laskut ilmentävät, että jotakin kuplii pinnan alla.

Uskon, että talouskriisin myötä oikeiston projekti on tullut rajoilleen. Tanskan vaalitulos antaa viitteitä poliittisten tuulien suunnanmuutoksesta. Taloutta vapauttamalla ei ratkaista poliittisia kysymyksiä, esimerkiksi tulonjaon ja sosiaalipolitiikan vaikeita asetelmia. Yksilö ei elä omillaan, tarvitaan julkisen vallan ja toisten ihmisten tukea. Mihin poliittiset tuulet kääntyvät, sen ratkaisee poliittisten puolueiden kyky uudistua. Oikeiston voitto Espanjassa on esimerkki tästä.

Eurooppalaisen kokemuksen perusteella populistiset liikkeet eivät kestä pitkään. Politiikan arki syö katteettomat lupaukset. Ilmassa on pitkään leijunut ison kriisin merkkejä, joten ennustaminen on tässä suhteessa tavallistakin vaikeampaa.

Talouskriisi on paljastanut EU:n ja erityisesti euron valuviat. Kansallinen itsekkyys on noussut harvinaisen voimakkaasti esiin. Johtajuuden puute on näkynyt monin tavoin.

On huomattu, että euro oli liian poliittinen eikä taloudellinen projekti niin kuin sen pitäisi olla. Valuutanhan tulisi aina perustua yhteen talouspolitiikkaan. Nyt se perustuu moneen eri suuntaan vetävään talouspolitiikkaan, joita kukaan ei ole koordinoinut. Jos sääntöjä on ollut, niistä ei ole piitattu.

Sanotaan, että EU:lta puuttuu poliittinen projekti. Minusta näin ei ole. Euro on poliittinen projekti, laajentuminen on ollut poliittinen projekti ja näitä projekteja on helppo löytää muitakin.

Kaikki poliittiset projektit kuitenkin tuottavat seuraavassa vaiheessa ongelmia, aivan uusia poliittisia ongelmia. EU on edennyt koko ajan laajentumisen projektin kautta. Nyt on tulossa vaihe, jossa on jo kritiikkiä, ettei unionia syvennetty laajentumisen yhteydessä. Ennen suurta laajentumista oli kaksi vaihtoehtoa: joko syventää unionia tai laajentaa sitä. Valittiin pitkälti laajentumisen tie, mutta monille maille sopimusmuutokset merkitsivät myös suurta syventämisen projektia.

Kaikki Etelä-Euroopan maat vannoivat EU:n syventämisen nimiin liittyessään, mutta eivät käytännössä ole noudattaneet syventämisen projektia. Ketkä ovat nyt kriisissä? Kreikka, Italia, Espanja ja Portugali. Jos ne olisivat noudattaneet syventyvän yhteistyön projektia, niin olisimmeko välttyneet tältä talouskriisiltä? Todennäköisesti emme olisi. Osavastuunsa kriisistä kantavat toki Ranska ja Saksakin, jotka näyttivät esimerkkiä siitä, ettei vakaussopimusta tarvitse noudattaa.

Euron horjumisen lisäksi itse EU vaikuttaa olevan hajoamassa. Yhä enemmän on ilmaantunut jäsenvaltioiden keskinäistä yhteistyötä, ohi EU-instituutioiden. On Weimar-yhteistyötä puolustuksessa, Sarkozy ja Merkel tapaavat kahdestaan ja sopivat linjauksia. Näissä yhteistyökuvioissa piilee EU:n pirstoutumisen suuri riski.

EU:n johtajuuskriisiä kuvaa hyvin tilanne, jota seurasin Euroopan parlamentissa syyskuussa. Kuuntelin kolmen EU-johtajan näkökulmia talouskriisiin.

Komission puheenjohtaja Barroso korosti komission roolia: ”Tarvitsemme komission itsenäistä roolia enemmän kuin koskaan”, hän sanoi. Euroryhmän puheenjohtaja, Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker taas painotti, että euro kuuluu euromaille, eikä kenenkään pidä lähteä eurosta. Eurooppa-neuvoston presidentti Van Rompuy puolestaan yritti siinä välissä käännyttää parlamentaarikkoja taloutta koskevien lakihankkeiden taakse.

Kaikki kolme sanoivat hyvin eri asioita. Oli vaikea nähdä tilanteessa johtajuutta jo pelkästään sen takia, että eurokriisin ratkaisua ”johti” kolme eri henkilöä. Tästä asetelmasta europarlamentaarikot antoivatkin paljon palautetta.

Kun valta jakautuu näin institutionaalisesti, kuka ottaa vallan? Merkel? Saksa? Tällä hetkellä valta on yksiselitteisesti Saksalla. Mutta sekään ei ole yksin pystynyt tuottamaan ratkaisuja.

”Liian vähän, liian myöhään”, on toistaiseksi ollut talouskriisin johtajuuden puutteen keskeisin tunnuslause. Toimivatko EU:n instituutiot ylipäätänsä? Kenen syy on, jos ne eivät toimi? Talouskriisi paljastaa näiden instituutioidenkin kriisin.

Miten tästä voidaan jatkaa eteenpäin? Olemme joka tapauksessa euron ja koko unionin tienhaarassa. Hajoaako euroalue? Johtaako mahdollinen hajoaminen koko EU:n kriisiin ja hajoamiseen?

Lehtitietojen perusteella ainakin Isossa-Britanniassa on jo tehty suunnitelmia, miten menetellään, jos euro hajoaa. Ihmettelisin kovasti, jos euroalueella ei olisi vastaavia suunnitelmia tehty. Pankit ja yritykset tekevät samanlaisia suunnitelmia. Toivon vilpittömästi, että keskuspankkien keskiviikkona tekemät toimet riittävät. Markkinat näyttävät ottaneen tukitoimet hyvin vastaan. Jo oli aikakin! Niiden vakuuttamiseksi on jo tehty hyvin paljon.

Toisaalta on tiedostettu, että nykymenolla ei voida jatkaa, jos kriisistä selvitäänkin. Perussopimuksia tullaan muuttamaan. On selvää, että yhteistyö syvenee eli alkaa vahvempi ”liittovaltiokehitys” kuten sitä suomeksi hieman harhaanjohtavasti kutsutaan.

EU on edennyt liittovaltion suuntaan vähitellen ja piilossa. Lainsäädäntövalta on jo pitkälti EU:lla. Välttämättä näin ei tarvitse olla. On muitakin tapoja jäsentää federaatio. Esimerkiksi Yhdysvaltain perustuslaki suojelee osavaltioiden oikeutta säätää itse lakinsa, kunhan ne eivät riko peruslakia. EU:ssa tilanne on hyvin pitkälti päinvastainen. Lait tulevat EU-tasolta, eikä perustuslakia varsinaisesti ole.

Talouskriisin ja EU:n arkipäivän keskeltä on hyvä hieman palata alkuun. Miksi EU perustettiin? Taustalla olivat tietysti kahden maailmansodan kärsimykset. Rauha on EU:n yksi keskeinen peruslähtökohta. Se on ollut suuri ja hyvin onnistunut projekti. Juuri se on poliittinen projekti.

Nyt tämä suuri projekti on hieman kutistunut sisämarkkinoiden yksityiskohtiin, talouskriisiin ja laajentumiseen. Tätä kautta EU on kyllä edennyt, mutta isoa keskustelua EU:n perusteista ei ole käyty pitkään aikaan.

Nyt tarvitaan iso keskustelu federalismista. Millaista EU:ta oikeastaan haluamme? Mitä tarkoittaa demokratia 500 miljoonan ihmisen yhteisössä? Mihin asti laajeneminen viedään? Millaisia käytäntöjä EU:lle luodaan? Mitkä asiat jätetään kansalliselle tasolle? Jos talouspäätösten valtaa viedään pidemmälle EU-tasolle kuin aiemmin, mitä talouskriisin kestävät ratkaisut edellyttävät, niin mitä jää kansalliselle tasolle?

Nyt tehdään joka tapauksessa tärkeitä valintoja. Valinnat on syytä tehdä hyvin tietoisesti. Jos valintoja ei pohdita, ajaudumme ns. fiskaaliin federalismiin. Tarkoitan sillä tässä yhteydessä unionin yhteistä verotusta ja suurta budjettivaltaa, esimerkiksi EU:n valtiovarainministeriön ja -ministerin kautta.

Fiskaalinen federalismi on toki yksi vaihtoehto Euroopan unionin tulevaisuudelle. On kuitenkin hyvinkin suuria eroja siinä, miten fiskaalinen federalismi käytännössä toteutetaan. Toimivaltaa voidaan jakaa kunkin taloudellisen asian suhteen EU:ssa monin tavoin. Myös muita tapoja yhtenäistää jäsenmaiden veropolitiikkoja on olemassa. Sopimuksilla voidaan esimerkiksi säätää verotuksen minimirajat, jotka takaavat, etteivät valtiot vaurioita talouttaan verokilpailulla.

Nyt tarvitaan kunnon keskustelu federalismiperspektiiveistä. Mitä haluamme EU:lta? Alussa oli rauhanpyrkimys. Se ei ole kadonnut minnekään.

Kun nyt tehdään tärkeitä valintoja, on syytä muistaa: kaikista tärkein suuntaus EU:n historiassa on ollut, että se on tuottanut – kaikista puutteistaan huolimatta – ennätyksellisen pitkän rauhanjakson maanosan historiassa. Rauhanprojektista on syytä pitää kiinni.

On vaikea nähdä, että rauha voidaan säilyttää mitenkään muuten kuin yhteisten organisaatioiden kautta. Valtioiden itsekkyys on ajanut Euroopan hirvittäviin sotiin. EU:n ja jopa euron hajoaminen nostaa esiin vanhoja mörköjä: Kreikassa kansa puhuu Saksasta vihollisena, muistellaan sota-ajan hirmutekoja. EU ja Saksa näyttäytyvät vihollisena.

Olemme siirtyneet eräänlaiseen illusoriseen suvereniteetin tilaan. Hyvin moni asia päätetään jo EU:n kautta. Olemme EU:ssa osallisena, mutta emme yksinomaisena päättäjänä omista ja muiden asioista. Koska olemme osallisia, meidän on syytä olla myös aktiivisia käytännön toimijoita.

Tulevaisuuskeskustelussa ei pidä liikaa kiinnittää huomiota suvereenisuuteen, itsenäisyyteen. Järkevämpää on puhua menettelytavoista, joilla 500 miljoonan ihmisen yhteisössä voidaan demokraattisesti päättää asioista ja siitä, miten Euroopan rooli maailmassa muotoutuu.

Keskeinen kysymys on, minkä viestin Eurooppa haluaa lähettää maailmalle. Vastaukseen pitäisi mielestäni sisältyä rauha, demokratia ja ihmisoikeudet. Niiden pitää sisältyä käytäntöön, ei pelkkiin julistuksiin!

» Takaisin

» Sivun alkuun