Puheita ja kirjoituksia

Minun Pohjois-Karjalani vuonna 2010

Artikkeli: Karjalainen 17.3.1998

Karjalainen ruikuttaja on sittemmin kuollut sukupuuttoon.

Tulin Pohjois-Karjalaan ensimmäistä kertaa vuonna 1969. Kävimme mieheni kanssa katsomassa myynnissä olevia maatiloja. Olin avioliiton takia muuttamassa ulkomaille, ja halusimme molemmat, että myös Suomeen tulisi meille juuret, joskin vain – ainakin aluksi – ”lomajuuret”.

Olin ilmoittanut maatilasta Karjalaisessa. Vastauksia oli tullut paljon. Lähes koko Teerisaari oli myynnissä. Saaren asukkaat olivat valinneet peltojen paketoinnin ja lehmien lopettamisen ja muuttaneet, useimmat muualle maakuntaan. Saari oli kovaa vauhtia autioitumassa. Oriniemeläinen tuleva naapurimme kuljetti meidät hevosella saareen, jossa ei ollut sähköä, ei puhelinta. Edellinen tilanpitäjä oli kuollut.

Teerisaaressa oli ollut 1950- ja 1960-luvulla vilkasta elämää, laivaliikennettä Martonvaarasta Kontiorantaan, 200 asukasta, koulu ja kauppa. Nyt siellä on vain kymmenkunta asukasta. Oriniemellä oli vielä koulu ja kauppa. Taloissa oli 11–13 lasta eikä autoa kenelläkään. Toisen naapuriperheen lapset muuttivat sittemmin Ruotsiin, toisen Helsinkiin.

Muutosta on tapahtunut. Jotkut lapsista ovat palanneet. Kylä, kauppa ja koulu on menetetty, mutta Ruvaslahden kyläyhdistys on perustettu ja koulu on kylätalona. Lähes jokaisella perheellä on auto, televisio ja pakastin ja kylällä on kymmenen vuoden ajan toiminut tietotupa. Maaseutu on jälleen autioitumisuhan edessä, joskaan Teerisaaren kahdeksasta asukkaasta kukaan ei ole muuttamassa pois.

Kun maatalous 1960-luvun lopussa mekanisoitui, on se nyt uudentyyppisen automaation edessä. Tilakoot suurenevat ja tuotanto rationalisoituu. Maatalouden tulevaisuudesta keskusteltaessa ei enää riitä valtakunnan taso, nyt asioista on keskusteltava Euroopan unionissa. Maaseutu ehkä autioituu mutta myös monipuolistuu. Naapurini, Helsingistä palannut isäntä, miettii vakavasti viinin valmistusta elinkeinona.

Pohjois-Karjala on muutosten maakunta. Missään ei elämä ole muuttunut lyhyessä ajassa niin paljon kuin Pohjois-Karjalassa. Missään ei ole niin sitkeästi pidetty kiinni omasta kulttuurista, murteesta, musiikista ja piirakoista samalla, kun maakunta on pikateollistunut, elämänmuoto kaupungistunut ja hyvinvointi kohonnut.

Teemani on muutosten Pohjois-Karjala. Ohessa puheeni, jonka aion pitää eläkkeellä olevana, edelleen Teerisaaressa kalastavana entisenä maakuntajohtajana, vuonna 2010 maakunnallisen itsehallinnon 10-vuotisjuhlissa:

Ruikuttajan kuolema

Tullessani Pohjois-Karjalan maakuntajohtajaksi 1990-luvun lopulla oli maakunnassa vallalla syvä pessimismi. Kaikki vietiin meiltä pois, Pohjois-Karjala kärsi suurta vääryyttä. Olimme oppineet odottamaan ratkaisua muualta, valtiolta ja suurilta metsäyhtiöiltä. Olimme tottuneet puolustamaan saavutettuja etuja, aluepoliittisia tukia, lääniä ja kyläkauppaa.

Tästä oli syntynyt kuva pohjoiskarjalaisuudesta ruikuttamiskulttuurina. Vuonna 1997 maakunnan kehittäjäpalkinnon saanut viininviljelijä Timo Kettunen nimitti palkintoa vastaanottaessaan tätä lajia ”karjalaiseksi ruikuttajaksi”. Karjalainen ruikuttaja on sittemmin kuollut sukupuuttoon. Pohjois-Karjalan liitto ja Pohjois-Karjalan ympäristökeskus sopivat 2000-luvun alussa yhteistuumin, että lajia ei millään toimenpiteellä suojella.

Pystyimme siis vihdoin katsomaan peiliin ja tunnustamaan vahvuutemme. Aloimme penkoa kaikkia ylpeydenaiheita, joita maakunnassa todella oli. Näitä olivat voimakas selviytymisen perinne ja muutoksensietokyky. Näitä olivat heimokulttuurin tunnusmerkit: runot, laulut ja pidot. Näitä olivat hajallaan oleva asutus, ihmisten suhde luontoon ja vieläpä villieläimet.

Myös rajakulttuurin entiset kirot voitiin kirjata voimavaroiksi. Pohjoisen ulottuvuuden kautta, jota Suomi poliittisesti ajoi 1990-luvun lopussa Euroopassa, huomio kiinnittyi Venäjän ja Suomen rajaan. Se ei tuonut mukanaan vain kehittämisprojekteja. Se sitoi yhteen rajan erottamat entiset kulttuuriperinteet, mutta samalla monimuotoisti tulevaisuudenkuvia ja identiteettiä. Syntyi voimakas Pohjois-Karjala-tietoisuus, jonka me tänään tunnemme keskuudessamme. Pohjoiskarjalaisuutta on aina kaikki se, mikä juuri nyt on Pohjois-Karjalassa.

Hiilidioksiditalous

Toinen asia, joka viimeisen 10 vuoden aikana on voimakkaasti vaikuttanut Pohjois-Karjalan kehitykseen, on siirtyminen sekä maapallonlaajuisesti että paikallisesti hiilidioksiditaseisiin. Asia oli esillä jo 1990-luvun Kioton konferenssissa, jossa ei kuitenkaan vielä päästy yksimielisyyteen. Ongelmat kärjistyivät, ja vuoden 2000 jälkeen asiat etenivät ripeää vauhtia. Metsä ei enää ollut pelkästään raaka-ainetta. Suomi ei enää elänyt metsästä puun ja selluloosan kautta, vaan ennen kaikkea metsään sidotun hiilidioksidin kautta. Metsätalouden laskelmat, ajattelumallit ja metsänkasvatusmenetelmät muuttuivat nopeasti niin, että hiilidioksiditase olisi mahdollisimman edullinen. Puun energiakäyttö pääsi vauhtiin kertaheitolla ja puutuotteiden käyttö lisääntyi voimakkaasti.

Pohjois-Karjalalle tällä kehityksellä oli valtava merkitys. Metsävaroja alettiin katsoa uusin silmin. Enää ei vain raaka-aineen tuotanto ollut tärkeää, vaan myös metsän kyky ”niellä” hiilidioksidia ilmakehästä. Metsätalouden periaatteet muuttuivat, samoin metsätalouden mittarit ja analyysimenetelmät. Pohjois-Karjalan kansainvälisestikin tunnettu metsätalousosaamiskeskittymä joutui uusien haasteiden eteen. Jo vuonna 1998 olemassa olleet maailmanlaajuiset metsäntutkijaverkostot sekä Joensuun yliopistossa että Euroopan metsäinstituutissa olivat perustana sille, että nimenomaan juuri Joensuuhun tuli hiilidioksiditaseisiin liittyvän tutkimuksen ja kehittämistyön pääpaikka.

Myös puun tuottajat kokivat vuoden 2000 jälkeen uuden kukoistuksen. Kun muita materiaaleja alettiin yhä enemmän korvata puulla, jouduimme kaivamaan vanhat puusepäntaidot perinnearkusta. Tästä syntyi elinkelpoista puunjalostusteollisuutta, joka nyt, vuonna 2010, työllistää täällä yhtä paljon kuin metsäsektori kokonaisuudessaan vuonna 1998.

Herätys yrittäjyyteen

Pohjois-Karjalan aluetalous rakentui viime vuosituhannen vaihteessa julkisen sektorin ja alkutuotannon varaan. Yrittäjyyden perinne oli heikko. Tähän vaikutti 1990-luvun alun lama, jonka pyörteissä moni pohjoiskarjalainen yrittäjä menetti uskonsa.

Yritysrakenne oli huono, joskin maakunnassa oli muutama huippukärkiyritys. 1990-luvun monet yrittäjyysaloitteet: yrittäjyysyliopisto, yrityshautomot, Tiedepuisto, EU:n innovaatiokeskus, uusyrittäjyyskeskus, naisten voimavarakeskus Karelli ja Vauhtipyörä alkoivat vuosituhannen vaihteessa tuottaa tulosta.

Asenteet muuttuivat vähitellen yritysystävällisemmiksi. Oli hyvä, jos pystyi työllistämään itsensä, mutta vielä parempi, jos pystyi myös tarjoamaan toiselle työpaikan. Yliopistosta valmistuneet nuoret etsivät ennen palkkatöitä, nykyään he ovat yhä enemmän siirtymässä yrittäjiksi joko heti valmistumisensa tai muutaman työpaikkakokemuksen jälkeen.

On ollut mielenkiintoista seurata, millä aloilla Pohjois-Karjalaan on viimeisen kymmenen vuoden aikana syntynyt uutta yrittäjyyttä. Kehitys on ollut kaksijakoinen. Toisaalta yrityksiä on syntynyt huipputeknologiaan. Pohjois-Karjalassa on tällä hetkellä teollisuusoptiikkaa kehittävien ja käyttävien yritysten voimakas kansainvälinen keskittymä. Myös tietotekniikan pohjalta on syntynyt aivan uutta yritystoimintaa. Ehkä sitä voitaisiin parhaiten kuvata kulttuuriin liittyväksi yrittäjyydeksi. Lähtökohtana ovat olleet kansalaisten tietoyhteiskuntataidot ja vahvuuksien kehittäminen uuden tietoteknologian avulla niin, että kansalaiset, kaikki pohjoiskarjalaiset, pärjäävät, vaikka tekniikka kehittyykin voimakkaasti.

Toisaalta uusyrityskulttuuri liittyy maakunnan voimavaraan: puhtauteen ja hiljaisuuteen. On kehitetty uusia keruutuotteita, hyödynnetty Pohjois-Karjalan pohjavesivaroja ja perustettu luontomatkailuyrityksiä. Viimeksi mainittuun antoi Kolin kehittyminen ja uuden perusparannetun hotellin avaaminen vuonna 1999 voimakkaan sysäyksen.

Elämäntapamuuttajat

Brittiläinen sosiologi Anthony Giddens esitti 1990-luvun lopulla ajatuksen, että ihmiset seuraavalla vuosikymmenellä tulisivat ennen kaikkea valitsemaan elämäntapaa. Elämäntapa syntyi ennen usein automaattisesti – jäätiin hoitamaan vanhempien tilaa tai pyrittiin yliopistokoulutuksen kautta tutkijaksi. Tällä vuosikymmenellä ei elämää olekaan ollut yhtä helppoa ennakoida. Ihmiset ovat joutuneet uusien valintojen eteen. Työpaikoilla on kehittynyt uudentyyppisiä joustoratkaisuja, ei vain etätyötä, vaan myös monimuotoisia sapatti-, vanhempain- ja hoitovapaita. Työelämä on monimuotoistunut, mikä puolestaan on antanut mahdollisuuden uusien ja erilaisten elämäntapojen syntymiseen.

Maakuntajohtajakautenani olimme huolissamme nettomuutosta – vuonna 1997 noin tuhat henkeä – ja maakunnan autioitumisesta. Nämä huolet ovat nyt ohi. 1990-luvulla nuoret ottivat aktiivisesti kantaa uusiin elämäntapoihin. Jotkut puolustivat villieläimiä, toiset halusivat vapautua rahataloudesta. Monet työttömät miettivät nk. kolmannen sektorin vaihtoehtoja. Pohjois-Karjalassa oli työpooleja, työllisyyskokeiluja ja kansalaistyökokeiluja.

Elämäntapavalinnat asettivat ihmiset uusien kysymysten eteen. Miten haluan elää? Missä ympäristössä haluan lasteni kasvavan isoksi? Yhä useammat vastasivat haluavansa asua maaseudulla. ”Punainen tupa ja perunamaa” ei ole enää vain maanviljelijöiden ulottuvilla, vaan yhä useammat ammattiryhmät ovat voineet tehdä työtään muualla kuin asutuskeskuksissa. Maaseudun ja maaseututaajamien elämä on monipuolistunut. Lähes kaikilla kylillä on nyt lääkäreitä, tuomareita, tohtoreita, teknologiayrittäjiä ja tietokoneinsinöörejä, puhumattakaan erityyppisten hoito- ja hoiva-alojen edustajista.

Luin mielenkiinnolla eilisestä Karjalaisesta, että Pohjois-Karjalan liitossa on jo esitetty tulomuuton rajoittamista kaikkialla muualla paitsi Joensuussa harvan asutuksen säilyttämiseksi maakunnan tunnusmerkkinä. Ehkä tähän vaikutti vuosituhannen vaihteessa käyty kampanja, jossa kannustettiin Pohjois-Karjalassa syntyneitä ja kasvaneita muuttamaan takaisin kotimaakuntaansa.

Moderni erämaa

Pohjois-Karjalan liiton maakuntajohtajana ollessani mietimme epätoivoisesti Pohjois-Karjalan imagoa. Valtakunnan lehdistössä oli juttuja skineistä ja susista. Maakunta leimaantui niin, että eräässä lehdistöseminaarissa puhuttiin vieläpä Pohjois-Kurjalasta.

Emme tietenkään voineet luoda uutta Pohjois-Karjala-kuvaa tyhjästä, vaan se on vähitellen kehittynyt. Maakunta on ”moderni erämaa”. Toisaalta tällä kukoistaa korkea teknologia, sen työpaikat, osaaminen ja koulutus. Maakunta on virtuaaliyhteydessä kaikkiin maailman metsäntutkimuslaitoksiin ja täällä tiedetään kaikki maailman metsien tilasta ja hiilidioksidin vastaanottokyvystä. Maakunta on kansainvälinen. Erityisesti Pohjois-Karjalan Yrittäjien aloittama yhteydenpito Pohjois-Italiaan on luonut läheiset siteet kahden täysin erilaisen Euroopan alueen välille. Modernina rajamaakuntana Pohjois-Karjala on tänään Euroopan ulkorajalla tehnyt konkreettista työtä rajojen ylittämiseksi – sekä maassa että mielissä.

Maakuntamme on säilyttänyt puhtaan luontonsa. Stressaantuneet kasvukeskusten asukkaat sekä meiltä että muualta voivat tulla tänne nauttimaan hiljaisuudesta, kokemaan hengähdystauon sekä miettimään uudelleen suhdettaan luontoon, henkisyyteen ja uskontoon.

”Moderni erämaa” ei ole mielikuva villistä lännestä eikä kaupungista kivierämaana. Se on yksinkertaisesti mielikuva ihmisen ja luonnon tasapainosta.

» Takaisin

» Sivun alkuun